Kaksplus.fi

Ajatuksia kiintymysvanhemmuudesta

torstai 16. helmikuuta 2017

Kuulin tai luin joskus sellaisen neuvon lasten kasvatusta koskien, että ihmisenä ja vanhempana tulisi miettiä omaa kasvatustaan, siis sitä millaiset kasvatusperiaatteet omassa lapsuudessa on ollut, onko ne toimineet ja minkälainen ihminen itsestä on loppujen lopuksi tullut. Mielestäni tämä oli toisaalta aika hyvä neuvo.

Viime aikoina on paljon puhuttu kiintymysvanhemmuudesta, silti se ei ole ihan vieras käsite, sillä siihen on panostettu jo kyllä omassakin lapsuudessa, tiettävästi. Kiintymysvanhemmuutta on vanhemmuuteen valmistautuminen, herkästi lapsen tarpeisiin reagoiminen, lapsen hoivaaminen, lapsen rakastaminen ja kunnioittaminen. Konkreettisina kiintymysvanhemmuuden käytänteinä on pidetty vauvantahtista imetystä, vauvan kantamista, vauvan kanssa nukkumista ja vauvan tarpeisiin (esim.itkuun) vastaamista. Kiintymysvanhemmuutena pidetään myös lapselle rajojen laittamista.

Täytyy sanoa, että nämä asiat ovat itselleni ehkä jopa tietyllä tavalla "itsestäänselvyyksiä". Tietyt asiat ovat kuitenkin toteutuneet itselläkin paremmin kuopuksen kuin esikoisen kohdalla, esimerkiksi vauvan kantaminen ja imetys, joka on tuntunut tämän toisen lapsen kanssa luonnollisemmalta jutulta. Toisaalta Leeviäkin yritin imettää niin kauan, kunnes hän itse kieltäytyi rinnasta, ehkä sekin on sitä vauvantahtisuutta sitten. En ole pitänyt mitään checklistaa kiintymysvanhemmuudesta, vaan tehnyt niin kuin parhaalta on tuntunut, esimerkiksi perhepeti pysyvänä vaihtoetona ei ole ollut meidän perheen juttu.

Mielipiteeni on se, että kiintymysvanhemmuus on hyvä asia ja se, että sitä korostetaan. Mielestäni on hienoa, että oikeasti ymmärettään se, että vastasyntynyt, taapero tai vanhempi lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin, lapsella on omat tarpeensa joihin tulee vastata. Täytyy myöntää, että  jos vielä nykypäivänä kuulen sanonnan "lapsi ei tarvitse läheisyyttä" tai esimerkiksi kehoituksen, että lasta ei saa pitää liikaa sylissä tai lapsi ei saa olla noin paljoa vanhemmissa kiinni purskahdan nauruun tai ehkä itkuun. Miksi lapsistamme pitäisi kasvattaa jotain kivikovia robotteja joilla ei ole tunteita tai tarpeita?

En kuitenkaan sano sitä, että lasta ei tulisi rohkaista olemaan myös itsenäinen ja kokeilemaan itsenäisesti asioita ja olemaan rohkea, sillä se myös kasvattaa lapsen itsetuntoa. Sillä myös viestitään, että lapsi ei ole huono, hän on taitava, ja hän pärjää. En pidä myöskään lapselle rajojen laittamista huonona, en todellakaan, päin vastoin. Rajat ovat vanhempien tapa kertoa lapselle, että hänestä välitetään. Ne voivat olla tapa ehkäistä lasta vahingoittamasta itseään tai muita. Ne opastavat ja kertovat mikä on oikein ja väärin.Tietenkin rajat voi laittaa lapselle asiallisesti myös kuunnellen lapsen tunteita, ja ehkä oikein tekemisen korostaminen on parempi kuin väärän?

Mielestäni lasten kasvatusasia on sellainen missä ei tulisi jämähtää vain johonkin tiettyyn tapaan. Toisaalta miksi hyväksi ja toimivaksi havaittu keino pitäisi hylätä? Hyvin usein palaan itse lasten kasvatuksessa omaan lapsuuteen ja suurimmaksi osaksi malli toimia itse vanhempana tulee myös hyvin paljon sieltä. On sellaisiakin asioita, jotka olen kokenut hyviksi juuri omien lasteni kanssa. Olen sitä mieltä, että tasapaino kiintymysvanhemmuuden, omien fiilisten sekä rajojen välillä on varmasti toimiva kasvatusmenetelmä. Ja toisaalta olen useaan otteeseen Teemullekkin sanonut, että sittenhän sen parin kymmenen vuoden päästä näkee, mikä on tulos. Tärkeintä on varmaan se, että ainakin yrittää parhaansa.


4 kommenttia:

  1. Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että tämä nykysuuntaus jossa on tajuttu että lapset tarvitsevat läheisyyttä, vuorovaikutusta, tunteiden ymmärtämistä ja paljon aikaa, yhteistä leikkiä ja tekemistä vanhempien kanssa, on parasta mitä lasten kasvatuksen historiassa on koskaan tapahtunut. Harmi kyllä monet, etenkin vanhemmat ihmiset usein sekoittavat tämän suuntauksen liialliseen hemmotteluun tai rajojen puutteeseen mitä se ei missään nimessä ole. Liekö taustalla omat lapsuudenkokemukset tai syyllisyys siitä, että omia ei hoidettu näin, vai vain erilaiset asenteet.

    Jenkeissä attachment parenting on ehkä muodostunut liian "ismiksi", monet tolkun ihmisiltä vaikuttavat äidit joiden blogeja luen tuntuvat jotenkin vierastavan termiä. Siihen saatetaan liittää esimerkiksi se, että kerrotaan lapselle koko ajan, miltä hänestä tuntuu (varmaan liittyen ajatukseen siitä, että pienen lapsen tunteita pitää sanoittaa) tai että äiti ei voi poistua lapsen luota hetkeksikään. Harmillista, koska mielestäni itse asia on niin tärkeä. Suomessa tämä on mielestäni nykyvanhemmilla hyvin balanssissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvästä kommentista! :) Olen ihan samaa mieltä! Nämä asiat kun eivät ole itsestäänselvyyksiä suomalaisessa kasvatuskulttuurissa, mutta onneksi ehkä tämän myötä siihen on tulossa muutosta ja osataan ymmärtää, että lapsikin on tunteva, ymmärtäväinen ja yhteistyökykyinen henkilö, toki pitää ottaa myös lapsi ja lapsen ikä huomioon. :)

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus. Totta on, että moni noista asioista tuntuu ihan itsestäänselviltä. Joidenkin olen nähnyt vetävän tämänkin vähän liian hifistelyksi, vaikka maalaisjärjelläkin pääsee jo pitkälle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Juu olen kyllä samaa mieltä, mun mielestä tässäkin asiassa maalaisjärjen käyttö on sallittu ja se lapsen yksilöllinen huomioiminen. :)

      Poista

Kiitos kommentistasi. <3

CopyRight © | Theme Designed By Hello Manhattan